takaisin

Oppilas- ja urheilijalähtöisyyden hyödyt ja haitat matkalla tavoitteisiin

Helsingin Sanomissa julkistettiin yllättävä tutkimustulos (18.11.2018):

Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi.

Tällaiset tulokset ovat aina yleistyksiä, mutta mielestäni on syytä pohtia tilannetta.

Miksi uudistukset ilmiöoppimisesta ja oppilaslähtöisyydestä ovat johtaneet heikentyneeseen oppimiseen?

Uskon, että monella opettajalla on asiasta selvä kuva omassa työssään. HS:n jutussa tuodaan useampi pointti hyvin esiin, mutta tutkijat eivät voi tai halua ottaa tarkasti kantaa löytämiensä asioiden syistä. Syiden pohdinta tutkimustulosten taustalla on aina spekulatiivista, vaikka monessa kohdin maalaisjärjellä ymmärrettävää.

Sama ilmiö on nähtävissä myös urheilijalähtöisyydessä.

Mitä lopulta hyvää tarkoittavalta oppilas- ja urheilijalähtöisyydeltä haetaan?

Kun hoetaan, että oppilas on tärkeä ja urheilija on keskiössä, ei välttämättä tiedosteta, mitä sillä tarkoitetaan ja tavoitellaan. Yksi ilmiö on itsensä nostaminen vahvasti esiin, ylikorostaminen. Siis oppilasta ja urheilijaa nostetaan framille väärin. Siten, että oppilas tietää tärkeytensä ja urheilija ajattelee, että minulle kuuluu kaikki, mitä voin muista irti saada. Harhapolku.

Oppilas on kyllä tärkeä, mutta oppilaan on silti osoitettava kunnioitusta opettajalleen. Muuten opettajalle jää laihat eväät auttaa oppilasta oppimaan ja kehittymään, mikä on opettajan päätehtävä. Jos opettaja pyytää oppilasta keskittymään aiheeseen, jotta hän voisi oppia, oppilas saattaa tärkeydessään vastata: ”ei kiinnosta”. Tai oppilas ei edes välitä vastata opettajalleen. Hän tuntee tärkeytensä. Siitä seuraa vain opettajan närkästyminen ja oppilaan oppimattomuutta.

Väärinymmärretyssä urheilijalähtöisyydessä urheilija saattaa hyväksikäyttää systeemiä ja laiskistua oman oppimisensa äärellä. Urheilija olettaa, että hänen kehityksensä annetaan hänelle tarjottimella. Hän voi rauhassa herkutella.

Kehitys tulee aina vain oman ajattelun ja toiminnan, ymmärryksen ja tekojen seurauksena.

Kehitys on koettujen oivallusten summa. Fyysinen kehitys on fyysisten oivallusten (ei siis vain toistojen), taidollinen kehitys taidollisten oivallusten ja kokonaisvaltainen kehitys kokonaisuuden oivaltamisen seurausta.

Kun välineestä tulee itsetarkoitus, tavoite hämärtyy ja matka unohtuu.

Näin on käynyt digimaailmassa, joka on vaikuttanut monin tavoin negatiivisesti oppimiseen. Ei siksi, että laitteet eivät toimisi tai olisi hyviä ja tarkoitukseen sopivia välineitä. Vaan siksi, että ne siirtävät huomion olennaisesta sivuraiteille. Keskittyminen menee itse laitteeseen ja siihen, mitä kaikkea laitteella voisi tehdä. Opitaan tekemään laitteella kaikkea, mitä ei ollut tarkoitus oppia. Unohdettiin itse oppimisen tavoite. Opittiin ehkä pelaamaan paremmin fortnitea.

Määritellään lyhyesti opettaja- ja valmentajalähtöisyys, jotta voimme ymmärtää paremmin oppilas- ja urheilijalähtöisyyttä.

Opettaja- ja valmentajalähtöisessä vuorovaikutuksessa kyse on pitkälti monologista. Opettaja on äänessä ja oppilas kuuntelee ja kysyttäessä vastaa opettajalle. Opettajalla on tieto ja oppilas pakotetaan vastaanottamaan tieto, usein epämiellyttävästi ulkoa pänttäämisellä. Näinhän opetettiin ennen. Tehokasta? Osin. Kivaa? Ei varmasti.

Valmentajalähtöisessä tavassa toimia, mitä voimme kutsua nykyään venäläiseksi malliksi suomalaisessa urheilussa, valmentajalla on osaaminen. Valmentaja ohjaa urheilijaa kädestä pitäen oppimaan sen, minkä valmentaja tietää, että urheilijan on osattava. Pahimmillaan urheilija on valmentajan menestyksen väline. Parhaimmillaan urheilija on tyytyväinen saavutuksiinsa ja riippuvainen valmentajan osaamisesta vielä huippusuoritustensa äärellä.

Mitä teen tänään, jos valmentaja ei ole saatavilla, eikä valmennusohjelma ole riittävän tarkka?

Osaamista mittaavan tuloksen näkökulmasta opettaja- ja valmentajalähtöisessä toimintatavassa saavutetaan tavoitteita usein nopeammin kuin oppilas- ja urheilijalähtöisessä tavassa toimia. Siis tavoitteita, jotka ovat suoraan seurausta tehokkaasta opettamisesta ja ohjaamisesta. Näin ei useinkaan ole hyvä siksi, että tehokkaan suorittamisen kääntöpuolena kasvaa tunteettomuus. Inhimilliseen oppimiseen kuuluvat tunteet, kipuilu ja ilo. Se on ihmisenä kasvamista.

Ääritapauksissa, joissa oppilas tai urheilija välineellistetään, oppiminen ja kehittyminen menettävät heille merkityksensä. Millä lopulta on väliä? Miksi minä urheilen, jos en voi hyvin ja koe sillä olevan merkitystä? Miksi minä opiskelen, jos oppimallani on enemmän merkitystä opettajalle tai vanhemmilleni kuin minulle?

Oppilas- ja urheilijalähtöisyydessä ydin on kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa, jossa oppilas itse vaikuttaa tavoitteisiinsa valmiuksiensa mukaisesti.

Jos oppilaalle annetaan liian paljon vastuuta liian varhain, oppilas ei kykene kantamaan vastuuta. Tyypillisesti siitä seuraa, että oppilaan ja urheilijan tavoitteet ja toiminta eivät kohtaa. Oppilas tai urheilija tekee asioita, jotka vievät jopa hänen asettamaansa tavoitetta kauemmaksi, oppimista ja kehittymistä ei tapahdu kenenkään toivomalla tavalla. Virheitä ei huomata, haluta huomata tai niitä ei ymmärretä.

Oppimista tapahtuu vain, kun virheitä saa tehdä, virheen synty ymmärretään jollain tavalla ja virheestä otetaan opiksi. Siksi opettajalla ja valmentajalla on oltava mahdollisuus vaikuttaa enemmän toivottuun suuntaan.

Monologi on liian voimakas, mutta dialogin on oltava balanssissa.

Kaksisuuntainen vuorovaikutus ei saa tarkoittaa sitä, että opettajalla ja valmentajalla ei ole hyväksyttävää osaamista, oikeuksia ja siten edes mahdollisuutta vaatia joitain asioita tehtäväksi oppimisen ja kehittymisen vuoksi.

Mitä enemmän oppilaalla on valmiuksia, sitä enemmän hän on valmis kantamaan vastuuta oppimisestaan. Kun urheilija ymmärtää, mihin hän on matkalla, hän on valmis tekemään oikeita asioita tavoitteensa saavuttamiseksi.

Oppilas- ja urheilijalähtöinen ilmiöoppiminen on mahdollisuus

Oppilaslähtöinen ilmiöoppiminen on siis mahdollisuus merkityksellisille oivalluksille, kun opettaja on vahvasti tukena, kertoo omat uskomuksensa asioista, jotka hän on oppinut ja ymmärtänyt sekä antaa selvät rajat, joiden sisällä toimiessa suunta pysyy suunnilleen oikeana. Opettajan tietoa saa kyseenalaistaa, mutta opettajan on voitava olla turvasatama eli henkilö, johon oppilas voi luottaa. Muussa tapauksessa oppilas ja urheilija jää liikaa oman onnensa nojaan. Näin on pohjimmiltaan myös perinteisissä toimintatavoissa.

Oppilas ja urheilija on liian yksin, jos hän on riippuvainen opettajasta tai valmentajasta.

Maalaisjärjellä on ymmärrettävissä, että liian vähäinen tieto ja kokemus johtavat harhapoluille – joskus liian kauaksi tavoitteista – ettei sieltä ole paluuta. Opettajalla ja valmentajalla on siksi oltava enemmän vastuuta sekä oikeus nauttia oppilaan ja urheilijan kunnioituksesta. Samalla opettajan ja valmentajan on annettava takaisin arvostusta, joka ilmenee kiinnostuksen ja välittämisen kautta.

Dialogisen oppimisen hyödyt ilmenevät erityisesti silloin, kun opettaja myöntää olevansa edelleen myös oppilas ja yhteisellä matkalla oppilaan kanssa. Oppilaan asettuessa sopivin väliajoin opettajan saappaisiin, paljastuu todellinen oppimisen taso. Opettaminen on tehokkain tapa oppia.