takaisin

Ajattelun muutos on tarpeen myös huippu-urheilussa

Huippu-urheilijan elämään kasvaminen on erinomainen elämän oppikoulu. Se kehittää elämänhallintaa ja itsenäistä ajattelua. Millaista elämä on, riippuu paljolti urheilulajista, asuinpaikasta, vanhemmista ja elämänkokemuksesta. Urheilijan elämä voi olla älyllisesti laiskaa tai henkisesti tyhjää, jos tavoitteena on vain tuloksen tekeminen, eikä lajin kautta itsensä kehittäminen. Niin, itsensä kehittäminen. Mitä tarkoitan itsensä kehittämisellä?

Itsensä kehittäminen

Mitä monisyisemmästä asiasta on kyse, sitä enemmän toisistaan eroavia näkemyksiä ja tulkintoja kyseiselle asialle saadaan. Itseni kehittäminen minulle on tarkoittanut tiedon keruuta, ymmärryksen lisäämistä kokemukseni kautta, yrittämistä, erehtymistä ja oppimista, erityisesti juurisyiden löytämistä omassa elämässäni, mistä mikäkin asia johtuu. Mikä on oman elämäni kausaliteetti – syy-seuraus-suhteet – ja miten voin vaikuttaa oikein ja pitkällä aikavälillä, että unelmani muuttuvat tavoitteiksi ja tavoitteet voivat realisoitua todeksi.

Itsensä kehittäminen on siis tiedollisen ja taidollisen osaamisen lisäämistä, mielen ja kehon yhteistyön kehittämistä lajikohtaisesti ja parhaimmillaan elämänviisauden kasvattamista tavoitteiden rinnalla. Niin, onko päätavoite voittaa mestaruuksia vai elämänviisauden kehittäminen. Toinen niistä ainakin on kuolevainen tavoite, vaikka legendat toki jäävät urheilussa vahvasti elämään.

Oppia työelämästä urheiluun

Urheilusta voidaan ammentaa oppia työelämään, mutta myös päinvastoin. Joissain asioissa urheilun on syytä oppia työelämästä. Ainakin yksi asia on se, että todellista johtamista on vain silloin, kun johtajat ovat vastuussa tuloksesta, menestyksestä. Urheiluorganisaatioissa vastuuta usein pakoillaan, kun menestystä ei tule. Ammattijohtajuuteen kuuluu vastuu. Vastuu siitä, että urheilijat ja valmentajat toimivat tavoitteellisesti. Siten, että johtaja voi rauhassa katsella kisoja ja nauttia onnistumisten tuomasta menestyksen huumasta. Mutta vastuuta ei voi pakottaa, varsinkaan urheilijalle tai valmentajalle, jotka eivät nauti palkkaa työstään, vaan tekevät valmentautumistaan intohimon palosta ja hyvästä sydämestään.

Ristiriita on faktaa. Ajattelun muutos on tarpeen. Kuten Yuval Noah Harari kirjassaan Homo Deus nostaa hyvin esiin, elämme tiedon muutoksen aikaa. Tieto eli nykyään data on muuttunut niin nopeassa tahdissa, että perinteiset organisaatiot eivät ole pysyneet muutoksessa mukana, ja jokainen meistä meinaa ajoittain pudota rattailta.

Miksi tiede on eri asia kuin tieto?

Harari kirjoittaa, että tieteellinen vallankumous esitti tiedolle erilaisen kaavan, joka keskiaikaisessa Euroopassa oli pitkään ollut: Tieto = Pyhät kirjoitukset x Logiikka. Tieteellinen tieto = Empiirinen data x Matematiikka. Siirryttiin uskonnon vallasta ihmisälyn valtaan. Kaikki piti olla selitettävissä tieteen keinoin.

Kun humanismi löysi paikkansa ihmisten keskuudessa, tieto sai uuden merkityksen suhteellisen lyhyessä ajassa. Siinä muutoksessa on perinteisissä organisaatioissa, joihin urheiluorganisaatiot vahvasti kuuluvat, ollut vaikeuksia pysyä mukana. Tai paremminkin, organisaatiot eivät ole olleet kykeneviä muuntumaan tarvittavalla tavalla. Tarvitaan ajattelun muutosta. Hararin mukaan: Humanistinen tieto = Kokemukset x Herkkyys.

Ajan hermolla elävä ihminen ymmärtää eron tieteellisen tiedon ja humanistisen tiedon välillä. Humanisti pyrkii yhdistämään tiedon kokemustensa kautta merkitykselliseksi itselleen. Herkkyys on oman mielen ja kehon ihmettelyä ja opettelua; kaikkien aistien, myös kuudennen, herkistämistä oppimiselle ja ymmärtämiselle. Tieteilijä pyrkii älykkyyteen ja humanisti viisauteen.

Urheilun humanismi

Humanistinen urheilija pyrkii siis oppimaan lajinsa kautta elämänviisautta, mutta se ei poissulje kovia urheilutavoitteita, eikä voitontahtoa. Ratkaisevana erona on se, että kunniaa tärkeämpää on kehittyminen. Moni urheilija elää tätä todeksi ja se näkyy sosiaalisessa mediassa, mutta yleinen ilmapiiri ja urheiluorganisaatiot eivät kykene vielä tätä tukemaan, ainakaan Suomessa.

”Vanha ajattelu ei ratkaise uusia ongelmia työelämässä”, kirjoittavat Olli-Pekka Heinonen ja Hermanni Hyytiälä Suomen Kuvalehden artikkelissa 12.8.2018. Tuore kirjoitus kuvastaa työelämän olevan ajattelun murroksessa ja muutoksen tarpeessa. Sama koskee myös suomalaista urheiluelämää, erityisesti huippu-urheilua.

Ystäväni Hermannin kanssa keskustellessani olen oppinut ymmärtämään, että huippu-urheilussa tarvitaan kipeästi uutta ajattelua. Tarvitaan oikeasti humanistista otetta, jossa mielen valmennus on keskiössä. Kun puhutaan, että urheilija on keskiössä, pitäisi puhua, että urheilijan mieli on keskiössä. Siksi, että ajattelu ja toiminta ovat mielestä ja sen tilasta riippuvaisia.

Ajattelun muutostarve

Ei riitä, että tehdään vanhoja asioita paremmin, vaan on opittava uusia asioita, joita tekemällä urheilijoista voi tulla parempia, sekä urheilijoina että ihmisinä. Tätä muutosta tapahtuu koko ajan, mutta se on valitettavan hidasta, koska urheiluorganisaatiot ovat kuten perinteiset isot yritykset: ”öljyn ja älyn vankeja”.

Ajattelun murrokseen liittyy objektiivisuuden ja subjektiivisuuden kohtaaminen intersubjektiivisissa tarinoissa. Heinonen ja Hyytiälä kuvaavat intersubjektiivisuutta seuraavasti: ”Intersubjektiiviset tarinat ovat olleet homo sapiensille selviytymisen keino, koska ne ovat mahdollistaneet laajojen ihmisjoukkojen yhteispelin. Ne ovat vahvistuneet ajan saatossa, ihmisten vahvistaessa toistensa hahmotuksia itseään ruokkivassa kehässä”.

Intersubjektiiviset tarinat ovat niitä ajattelu- ja toimintamalleja, joita me opimme äidin maidossa ja joita siirrämme jälleen jälkikasvullemme omalla kokemuksellamme höystettyinä.

Olemmeko jossain vaiheessa pysähtyneet miettimään omalla ajattelullamme, kokemuksellamme ja herkkyydellämme näitä tarinoita ja kyseenalaistaneet niitä? Olemmeko näiden tarinoiden orjia vai olemmeko vapauttaneet itsemme laajentamaan tietoisuuttamme ohi näiden tarinoiden?

Me elämme tarinoissa ja tarinat elävät kauttamme

Joku voisi väittää, että elämme käsillä olevan ajan tarinoita, emmekä pääse niistä eroon, varsinkaan vapaiksi. Suomalaisessa urheilussa harjoittelun, kilpailun ja lajikohtaisen huippuvalmentautumisen intersubjektiiviset tarinat ovat hyvin vahvoja. Urheilija kasvaa ympäristössä, jossa hänelle ohjeistetaan hyvin painavilla sanoilla, miten hänen tulee olla, elää ja erityisesti harjoitella.

Minä väitän, että huippu-urheilumme keskinkertaisuuden ongelma juontuu juuri vanhoista intersubjektiivisuuden tarinoista.

Miksi suomalainen urheilija venyy harvoin parhaimpaansa arvokisoissa?

Hän on samaistunut tarinaan, jossa kova työ on ainoa oikea tie ja jossa luovuudelle, mielen voimalle ja urheilun ilolle on liian vähän tilaa. Urheilijan oman mielen ja tukiverkoston energian on oltava suurempi kuin monilla kilpakumppaneilla, vaikkapa norjalaisilla.

Uskon, että jokainen onnistuva ja menestyvä suomalainen urheilija kykenee ajattelemaan uudella tavalla.

Meillä on paljon hyvää, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole valittaa. Meillä on kuitenkin paljon opittavaa ja kehitettävää, mikä vaatii uudenlaista ajattelua. Sama pätee niin työelämässä kuin urheilussa.

Mitä voimme tehdä sen lisäksi, että toivomme uuden sukupolven voittavan vanhan sukupolven intersubjektiiviset tarinat?

Voimme antaa enemmän tilaa erilaisuudelle, kokemuksille ja herkkyydelle, mutta samanaikaisesti meidän tulee vaatia nuorelta urheilijalta vahvempaa sitoutumista ja kovempaa asennetta. Ei sitoutumista vanhaan ajatteluun, vaan sitoutumista tavoitteelliseen kehittymisprosessiin. Ei lisää suomalaista sisua, vaan vaatimustason nostoa kaikessa tekemisessä. Kaikista ei tule arvokisamitalisteja, mutta kaikki voivat kehittää itseään ja kehittyä.

Valmiiksi annetut eväät ja pakattu reppu riittää pitkälle juniorisarjoissa, mutta aikuisten huipulla eväät on pian syöty ja repussa on vain rikkinäisiä vaatteita. Erilaisuus on mahdollisuus ja yksilöllinen polku on mielenkiintoinen kuljettavaksi, mutta se polku vaatii erilaista ajattelua, asennetta, sitoutumista, kokemusta ja herkkyyttä, jota myös intuitioksi voidaan kutsua.

Miksi nähdä kaikki tämä vaiva, kun voi elää paljon helpompaa elämää?

Jos tähän kysymykseen ei osaa vastata, kannattaa pysyä kaukana huippu-urheilusta, joka haastaa ihmisen jokaisen solun.

Olemme oppineet länsimaisen hyvinvointimallin väärällä tavalla. Elämän ei ole tarkoitus olla mahdollisimman helppoa ja nautinnollista, vaan mahdollisimman haastavaa ja siten syviä tuntemuksia tuottavaa. Kun ottaa tosissaan, muttei liian vakavasti, huippu-urheilu tarjoaa runsain mitoin iloa ja hauskuutta elämään. Eihän sitä muuten kukaan jaksaisi.