takaisin

Kehitettävää suomalaisen suunnistajan polulla

Ungdomens tiomila HD12-sarjan avausosuus 2,7km - kaikilla sama rata.

Ungdomens tiomila HD18-sarjan 5.osuus 2,9km - kaikilla sama rata.

Suunnistuksen MM-kisat ovat täydessä vauhdissa parhaillaan Latviassa. Sprintissä ja sprinttiviestissä ei tapahtunut mitään yllättävää. Valitettavasti olemme edelleen askeleen jos toisenkin perässä joukkueena maailman parhaita. Se on ollut nähtävissä jo alkukaudesta, keväällä EM-kisoissa Sveitsissä. Mitali on näistä kisoista yllätys, vaikka Marika Teinillä siihen hyvät mahdollisuudet ovat tuoreena EM-keskimatkan mestarina. Miehissä kuuden joukkoon sijoittuminen olisi upea yllätys – pidän yllätyksistä.

Uskon mielen voimaan todella paljon. Mielen harjoittaminen on yhtä tärkeää urheilijalle kuin riittävä ja säännöllinen uni, laadukas ja tarpeen mukainen ravinto sekä oikeanlainen fyysinen ja taidollinen harjoittelu. Mielen valmentautumisessa on varaa kehittyä paljon, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen kokonaiskuvaa suomalaisesta juniorista kansainväliseksi mestariksi.

Tämä kirjoitus on ensisijaisesti tarkoitettu todellisille suunnistuksen pohdiskelijoille.

Mitä voimme oppia ruotsalaisilta, jotka puolustivat toissa päivänä sprinttiviestin MM-kultaa menestyksekkäästi?

Lähden hakemaan juurisyitä asialle, jota olen pohtinut tänä kesänä 11-vuotiaan poikani urheilu-uran alkua seuraten ja miettien asiaa Ruotsin rastiviikolla heinäkuun lopulla. O-ringen-nimellä tunnettu suunnistusviikko on Jukolan rinnalla maailman arvostetuin suunnistustapahtuma. Tänä vuonna osallistujia oli noin 16 000.

Lisäksi olin Kooveen nuorison koutsina 'Ungdomens tiomila' -suunnistusviestissä, joka keräsi tänä vuonna aamuyön aikana juostuun 10-osuuksiseen HD18-viestiin 75 joukkuetta, 5-osuuksiseen D18-viestiin samanmoisen sekä 4-osuuksiseen HD12-viestiin 100 joukkuetta. Ihan mukavan määrän nuorisosuunnistajia, vaikka ko. viestin osallistujamäärät ovat olleet hivenen laskusuunnassa. Ruotsissa viestiä arvostetaan korkealle ja Tampereen Pyrinnön kolmas perättäinen voitto HD18-viestissä harmittaa varmasti rakkaita naapureitamme. Koovee oli tänä vuonna 15. ja HD12-viestissä Koovee onnistui hienosti 8. sijalle.

Miten ruotsalainen juniorisuunnistus eroaa meidän vastaavasta ja miten se mahdollisesti vaikuttaa potentiaaliin kehittyä aikuisten kansainväliseksi menestyjäksi?

Naapurimaa Ruotsi on hivenen isompi, mutta muuten hyvin samankaltainen suunnistusmaa kuin Suomi. Huippusuunnistuksen systeemit voivat olla erilaisia, mutta mielestäni eivät ratkaisevasti. Tuon tässä oman näkemykseni, miten kansallinen kilpailujärjestelmä voi tukea nuoren kehittymistä kilpasuunnistajana ja miten valmennusjärjestelmä voi siihen vaikuttaa.

Väitän, että suurin ongelmamme juniorisuunnistuksessa on ratojen taidollinen vaativuus. Vain harvoin radat ovat sen verran helppoja, että vauhdikkaasti juoksevat lapset voisivat hyödyntää juoksuvauhtinsa ja siten pärjätä taitavampien kilpakumppaneiden rinnalla.

Tämän sanoessani tarkoitukseni ei ole väheksyä yhtään suunnistustaitoa, vaan nostaa juoksuvauhti suunnistustaidon rinnalle, kuten se kuuluu. Suunnistustaitoa ei kilpailumielessä ole rauhallisessa kävelyvauhdissa taitava eteneminen rastilta toiselle, vaan mahdollisimman nopea ja sujuva eteneminen optimireittejä pitkin. Se tarkoittaa, että taito ja vauhti kulkevat käsi kädessä, ja niiden pitäisi myös kehittyä balanssissa. Muuten toinen on hallitseva, eikä se ole kivaa kilpailumielessä tai se ei ainakaan tuo parasta tulosta.

Ruotsissa nuorille tarjotaan pääsääntöisesti vauhdikkaita ja taidollisesti ikäluokkaan nähden sopivampia ratoja kuin meillä. Viime viikonlopun 'Ungdomens tiomila' -viestissä 12-vuotiaiden rata oli käytännöllisesti katsoen kokonaan polkujuoksua. Lisäksi 18-viestissä 6/10 osuudesta on helppoa suunnistusta, mutta ennen kaikkea mahdollisimman juostavaa eli hyväkulkuista maastoa, jossa km-vauhdit ovat huomattavasti nopeampia kuin yleensä meillä Suomessa.

Suomessa suunnistustaitoa pidetään niin ”arvossaan”, että tuskin meillä olisi missään tilanteessa mahdollista, että 12-sarjan viestin juossut saisi juosta uudelleen 18-viestissä osuuden, josta 80% suunnistetaan samoja rastivälejä. Näin on Ruotsissa, eikä naapurimme pelkää, että suunnistajista tulee vauhdikkaita juoksijoita. Tämän ironisen kritiikin on tarkoitus kohdistua meille jokaiselle, jotka oletamme nuorten suunnistajiemme olevan valmiita liian varhain aikuismaiseen suunnistusajatteluun.

Osa 12-vuotiaista omaksuu taidon nopeammin kuin toiset. Jos aloitat suunnistuksen vasta 12-vuotiaana, olet todennäköisesti pitkään taidossa liikaa jäljessä ja innostus kilpailumielessä saattaa hiipua, ennen kuin on kunnolla päässyt vauhtiinkaan. Ruotsissa siis palkitaan tuloslistalla useammin vauhdikkaita nuoria kuin taitavia nuoria, mutta vaativuus tulee siitä, että osaa yhdistää taidon vauhtiin, kuten kilpasuunnistuksessa asian kuuluu olla.

Meillä tehdään valmennuksellisesti paljon hyviä asioita nykyään ja nuoremme pärjäävät EM- ja MM-kisoissa erinomaisesti. Siitä on varmasti kiittäminen akatemiavalmennuksen nousua ja vaikutusta muutaman suunnistuksen ammattivalmentajien johdolla yhteistyössä akatemia-alueiden seurojen kanssa.

Miksi nuorten menestyjiemme on niin vaikea nousta aikuisten menestyjiksi?

Vastauksia on monia, mutta liian usein kysymykseen vastataan yleisellä tasolla: aikuisten oikeasti ongelmia tulee, kun lapsena ei ole liikuttu tarpeeksi, ja siten kuntopohja on liian heikko. Meillä on kuitenkin paljon vauhdikkaasti liikkuvia nuoria tällä hetkellä, joten katson kokonaiskuvaa hieman eri kannalta. Ja joka tapauksessa jokainen on yksilö, jonka taustat on tavoitteellisessa harjoittelussa otettava huomioon.

Näin minä ymmärrän nykyisen haasteemme huippusuunnistuksen näkökulmasta kiteytettynä:

10-15-vuotiaana: Keskitytään liiaksi suunnistustaitoon. Vain harvoin kisoissa on vauhdikkaita ratoja, joita moni myös helpoiksi kutsuu, jolloin nuoret saisivat juosta suunnistaessaan oikeasti kovaa. Silloin useammin vauhdikkaat metsässä liikkujat olisivat myös tuloslistan kärjessä ja jatkaisivat innokkaasti kilpasuunnistajan polulla. Vauhdikkaat 10-14-vuotiaiden radat kilpailuissa tukevat kilpasuunnistajan kehittymistä.

15-20-vuotiaana: Keskitytään liiaksi lajinomaisuuteen. Akatemiavalmennuksen seurauksena 15-vuotiaana aloitetaan hyvin lajinomainen harjoittelu, jopa ympäri vuoden – usein talvella vaativissa olosuhteissa. Tässä vaiheessa nuoren urheilijan pitäisi luoda vahva kestävyyspohja monipuolisesti laadukkaalla kestävyysharjoittelulla. Suunnistukseen voi hyvin keskittyä 6kk vuodesta lajinomaisuus maksimoiden, mutta toinen puoli vuotta olisi hyvä korostaa monipuolisuutta, jolla tehdään tulevaisuuden perustaa. Kun muutama vuosi on keskitytty lajinomaisuuteen, saavutetaan 18-vuotiaana kovia tuloksia, EM- ja MM-mitaleja.

20-25-vuotiaana: Pitäisi keskittyä täysillä lajinomaisuuteen ja hakea huippusuunnistuksen mahdollistava toimintaympäristö. Usein lajinomaisuus johtaa ongelmiin, jotka hidastavat tai estävät kehittymisen. Karkeasti yleistettynä ongelmien taustalla on seuraavia asioita:

1. alle 15-vuotiaana ei ole opittu juoksemaan ja suunnistamaan riittävän vauhdikkaasti, eikä ole liikuttu muutenkaan riittävästi.

2. 20-vuotiaana on jo vuosia keskitytty lajinomaisuuteen ja tehty akatemiavalmennuksessa tai muuten ”pikkukovaa” harjoittelua, jota myös kikkailuksi kutsutaan. Se johtaa joko juniorimenestykseen tai jatkuvaan ylirasitukseen, mikä riippuu yksilöllisistä ominaisuuksista ja kevyen ja huoltavan harjoittelun määrästä sekä ravinnosta, unesta, stressistä, omasta tahdosta ja valinnoista jne.

Lyhyesti sanottuna huomioitavia asioita suomalaisen kilpasuunnistajan kehityspolulla on:

8-15-vuotiaana opetellaan suunnistamaan vauhdikkaasti, harrastetaan ja liikutaan monipuolisesti. Motoriset taidot ovat avainasemassa, kuten maastossa liikkumisen taito, kehonhallinta, liikkumisen tasapaino ja nopeusominaisuudet.

Alle 15-vuotiaana rakennetaan perusta vauhdikkaalle suunnistukselle ja suunnistustaidolle käsi kädessä. Jo 10-vuotias on valmis tekemään yksittäisiä pitkäkestoisia suorituksia, esimerkiksi 6km:n polkujuoksun, ja uskon niistä olevan nuorelle hyötyä, kun ne ovat yksittäisiä suorituksia, eikä säännöllistä harjoittelua.

Leikki, kisailu ja ilo ovat todella tärkeitä kaikessa.

15-20-vuotiaana harjoitellaan kestävyyttä monipuolisesti, ylläpidetään nopeutta ja nopeaa voimantuottoa sekä kehitetään vauhtia askel askeleelta. Lisäksi opetellaan kognitiiviset suunnistustaidot hyvälle mallille.

Tähän riittää hyvin 6kk vuodesta ja toinen puoli vuotta voidaan keskittyä monipuolisuuteen harjoittelussa, jossa lajinomaisuus pysyy kohtuudessa. Voidaan myös harrastaa talvella useita eri lajeja ja kesälläkin on suunnistuksen rinnalla hyvä olla jokin toinen harrastus tai muuten miettiä monipuolisuutta lajinomaisuuden rinnalla.

20-vuotiaana ollaan hyvällä tasolla kilpasuunnistajana. Huippusuunnistajan polulle halajavat ovat valmiita hakemaan parasta toimintaympäristöä ympäri Euroopan vuodenajasta riippuen ja kykenevät nousujohteiseen lajinomaisuuteen, joka tähtää siihen, että kokonaisharjoitusmääristä 40-60% on suunnistusta ja muu harjoittelu on pääosin kevyttä, vaihtelevaa ja huoltavaa tukiharjoittelua. Siihen en koskaan itse päässyt - oikeastaan en lähellekään.

Sprinttisuunnistajana on toki mahdollisuus pärjätä keskittyen samalla myös sileän juoksuvauhdin kehittämiseen, mutta metsäsuunnistajana kehittymistä se ei tue. Vauhtia on oltava riittävästi myös sileällä, mutta fokus on silloin suunnistuksessa, kuten suunnistajalla kuuluu olla.

25-vuotiaana huippumenestyjäksi kehittyvät he, jotka ovat toteuttaneet omaa polkuaan huomioiden yleiset lajivaatimukset ja ennen kaikkea pysyneet pääsääntöisesti terveenä 20-25-vuotiaana. Kokonaisuuden on oltava kunnossa, jotta se on mahdollista. Harjoitukselliset ylilyönnit ovat aina suurempi riski kuin hieman varovainen harjoittelu. Silti on oltava rohkeutta kokeilla rajojaan, mutta sitä kyllä suomalaisilta nuorilta lupauksilta löytyy, kuten suomalaiseen sisuun kuuluu. Jos rajat paukkuvat, on tultava mahdollisimman nopeasti takaisin.