takaisin

Ikäurheilua parhaimmillaan

kuva: Raimo Arvola

Urheilu on monimuotoista. Sehän ei ole mikään yllätys. Osa urheilulajeista tukee terveyttä ja hyvinvointia paremmin ja kokonaisvaltaisemmin kuin toiset lajit. Kun olet vihkiytynyt johonkin urheiluun ja innostunut siitä sielun ja ruumiin voimin, et ehkä ensimmäisenä tule ajatelleeksi, kuinka hyvää se sinulle tekee. Vai tekeekö urheileminen hyvää lainkaan, eli onko se vain tavoitteellista suorittamista? Entä miksi jossain toisessa lajissa terveys ja hyvinvointi tulevat lisäarvona, kun toisissa lajeissa näin ei ole?

Urheilussa on voittajat, jopa terveyden kustannuksella

Urheilu on ensisijaisesti lajikohtaista, sääntöjenmukaista kilvoittelua paremmuudesta. Huippu-urheilussa se viedään usein äärimmilleen, jolloin ”tulos tai ulos” on pelin henki, varsinkin puhtaassa ammattiurheilussa. Ihan hyvä ei vaan riitä. On oltava paras, voittaja. Kuten tiedämme, usein voittamisen asenne menee liiallisuuksiin, koska vain yksi voi olla voittaja. Voittajalla ei kuitenkaan olisi merkitystä, jos ei olisi reilua ja rehtiä kilpailua paremmuudesta. Mitä enemmän yrittäjiä, sitä kovempaa kilpailu keskimäärin on, jopa terveyden kustannuksella.

Ikäurheilun kuuluu olla terveyden optimointia

Ikäurheilun pitäisi ensisijaisesti tuoda lisäarvoa elämään. Ikäurheilun tavoite numero yksi voisi olla terveyden optimointi eli pyrkimys elää kehon ja mielen balanssissa, jossa sekä kehoa että mieltä yritetään vahvistaa parhaalla mahdollisella tavalla, miten osataan ja ymmärretään. Urheilu on loistava väline kehon ja mielen balanssiin. Siihen tarvitaan kuitenkin monipuolisesti vaativaa, sopivasti hikoiluttavaa ja välillä hengästyttävää liikkumista. On urheilulajeja, jotka eivät näitä kriteerejä täytä. Osa urheilulajeista täyttävät ne lähes täydellisesti.

Suunnistus on monipuolista terveysurheilua

Urheilua on vaikea käsitellä yleisesti. Siksi otan esimerkiksi rakkaan lajini, suunnistusurheilun. Suunnistuksessa on helppo kilpailla kaikenikäisenä, mutta urheilullinen identiteetti poikkeaa suunnistuksessakin harrastusidentiteetistä. Harrastamisen pyrkimys on puhtaasti lisäarvon tuottaminen terveyteen ja hyvinvointiin. Harrastamisen tarkoitus on virkistää ja piristää sekä mieltä että kehoa. Tavoitteellinen harrastaminen tuo sisältöä elämään, merkityksellisyyden tuntua. Sitä tehdään, koska se tuntuu hyvältä.

Suunnistuksessa kilpailukulttuuri on harrastuskulttuurin terävä kärki. Kilpaileminen poikkeaa oikeastaan hyvin vähän harrastamisesta, kun verrataan kansallista kisaa ja kuntorasteilla käyntiä. Suurin ero lienee kilpailijan intohimo löytää uusia haasteita, joita lähiseutu harvemmin tarjoaa. Kilpaileminen edellyttää enemmän matkustamista kuin kotiseudulla harrastaminen. Sama pätee kaikenikäisten kilpaurheiluun.

Huippusuunnistuksesta ikäsuunnistuksen haasteisiin

Huippusuunnistuksessa jalat joutuvat usein koville, mutta muuten viisaasti harjoiteltaessa hyvän kunnon ja suorituskyvyn rinnalla kulkee optimaalinen terveys. Mitä paremmassa kunnossa suunnistaja on, sitä parempi on hänen yleisterveytensä. Silti urheilijalla saattaa olla akuutteja vaivoja rasitusastmasta erilaisiin autoimmuunisairauksiin, joihin kova rasitus herkistää. Altistuminen jatkuvalle stressille voi laukaista sellaisia oireita, jotka pysyttelisivät piilossa ilman voimakasta fyysistä rasitusta. Toisaalta ne tulevat yleensä turvallisemmin esiin, kun hyväkuntoinen ja yleisterve urheilija toipuu nopeasti levossa verrattuna siihen, että ne ilmaantuisivat heikkokuntoiselle ja muiden sairauksien yhteydessä.

Esimerkkinä autoimmuunisairaudesta omalla kohdallani on ollut iriitti (silmän värikalvon tulehdus), joka on aikanaan yhdistetty reumasairauksiin. Iriitti on ilmaantunut minulle muutaman kerran voimakkaan rasituksen jälkeen suorituskyvyn ollessa nousussa. Silloin kehoni on ollut herkässä ja haavoittuvassa tilassa. Levossa ja kortisonitipoilla iriitti on parantunut nopeasti ja usein suorituskyky on vain kohentunut entisestään levon aikana.

Ikäurheilun tulostavoitteilla saattaa olla tuhoava vaikutus

Ikäurheilu saattaa mennä äärimmäisyyksiin tulostavoitteissa, jolloin se ei enää palvele tarkoitustaan. Terveyttä riistetään siinä missä huippu-urheilussakin, mutta miksi? Kilpailuvietti ja halu voittaa – ainakin omassa ikäluokassaan. Halu olla paras – tai ainakin parempi kuin viimeksi sekä muihin että itseen verrattuna – motivoi ja koukuttaa meitä monia, jolloin yritystä ja erehdystä on liikaa. Urheiluun liittyvät vaivat alkavat korostua, vaikka monilta vakavammilta sairauksilta voi välttyä. Mikäli rasitus kasaantuu ja palautuminen jää kesken, seurauksena on aina suorituskyvyn lasku. Siksi ikäurheilijan on oltava tarkempi tavoitteistaan.

Mikä ikäurheilussa on todella arvokasta?

Ensisijainen tavoite ikäurheilussa pitäisi aina olla terveyden optimointi omasta nykytilasta käsin. Lopulta kilpailulliset tavoitteet toteutuvat, jos ei aivan siinä sivussa, niin ainakin siinä rinnalla oikealla asenteella, rennosti, nauttien urheilun ilosta kehon ja mielen balanssissa. Silloin tavoite on olla mahdollisimman pitkään hyväkuntoinen ja hyvinvoiva. Ei siksi, että jaksaa suorittaa hautaan asti, vaan siksi, että voi nauttia leikkisästi elämästään, ja samanaikaisesti tukea omalla panoksellaan mahdollisimman pitkään yhteisöllistä hyvinvointia.

Ikäurheilussa tulokset eivät ole yhtä tärkeitä kuin huippu-urheilussa, mutta tulosten saavuttaminen voi motivoida oikein kokenutta urheilijaa. Silloin urheilija tavoittelee ensisijaisesti hyvää elämää, terveyttä ja hyvinvointia. Huippu-urheilussa puolestaan terveyden optimointi harjoittelussa mahdollistaa usein pitkäjänteisen kehityksen ja siten tulostavoitteiden nostamisen aina maailman huipulle asti.

Urheilun luoman terveyden ilmapiirin vaikutus on yhteiskunnallinen

Urheilun antama terveyden merkitys on varmasti yhteiskunnallinen. Huippu-urheilussa tulosten merkitys on välillisesti yhteiskunnallinen, sillä se innostaa lapsia, nuoria ja aikuisiakin harrastamaan. Ikäurheilussa tulosten merkitys on lähinnä yksilöllinen, mutta yksilöllisillä merkityksillä on kauaskantoisia yhteisöllisiä vaikutuksia. Siksi tulostavoitteistakaan ikäurheilua ei sovi väheksyä. Muistetaan kuitenkin, että riippumatta urheilun tasosta, tuloskehitys tulee terveyden ja ilon yhteisvaikutuksesta.

Yhdessä harrastaen ja voittaen

Viime sunnuntaina koin vaimoni kanssa ikäurheilun juhlahetken tulosmielessä, kun voitimme ensimmäisen Suomen mestaruuden sprinttiviestissä H/D40-sarjassa samassa Kooveen joukkueessa (kuva). Kiitos kuuluu myös muille ikäurheilun helmille joukkuetovereille. Sprinttiviestijoukkueemme oli Hanna-Maija Koski, Tero Mamia, minä ja rakas vaimoni Reetta Lakanen.

Ikäurheilussa parasta on tällaisista pienistä suurista hetkistä yhdessä nauttiminen ja perheen yhteisen harrastusinnostuksen välittäminen omalle jälkikasvulle. Samalla voi tukea ja innostaa junioriurheilua. Kun siinä rinnalla kulkee kehon ja mielen balanssi, terveyden optimointi, ikäurheilulla on suuri arvo. Samat arvot on syytä pitää mukana myös huippu-urheilussa.

Oma innostukseni ikäurheilua kohtaan

Minulta saatetaan kysyä, mikä suunnistuskilpailuissa ja hyvässä kunnossa pysymisessä jaksaa kiehtoa ja innostaa. Vastaan nyt, että en jaksa innostua kahden tunnin puolimaratonista, vaan innostun yhä uudelleen kirmaamaan vauhdilla ja rymyämään metsissä, sillä se maistuu ja tuntuu minun elämältäni. En kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta tykittää vaikkapa 3000m:n esteitä tai pinkaista puolimaratonia, mutta vauhti on silloinkin huomattavan reipas ja loppuaika lähempänä tuntia kuin kahta. Toki iän myötä vauhdin hidastuminen on vääjäämätön tosiasia. Hidastumisen jarruttelu jaksaa motivoida minua ;-)